Mikkeliläinen Salla Soronen oli nörtti ja viittä vaille valmis datanomi, kun hän vaihtoi tietokoneen talikkoon ja ryhtyi maatalouslomittajaksi.
Kello on 5.30, kun maatalouslomittaja Salla Soronen astuu Kilpisalon tilan navettaan Mikkelin Ristiinassa. Risto Piispasen ja Pirjo Solla-Piispasen tilalla on reilu 40 lypsävää ja toinen mokoma nuorta karjaa. Yksi hiehoista on kiimassa, ja sen äänekäs mylvintä tervehtii tulijaa.
Ensimmäiset lehmät odottelevat jo pihaton ovella vuoroaan aamulypsylle.
– Memu, Miina, Eucalyptus, Laimi ja Elo, nopeita lypsettäviä kaikki, tunnistaa Soronen eläimet ja avaa lypsyaseman veräjän.
Lehmät asettuvat tottuneesti jonoon, ja Soronen laskeutuu pari porrasta lypsymonttuun, suihkuttaa pesuvaahtoa utareisiin ja viimeistelee puhdistusoperaation lypsyliinalla.
Kilpisalon tilan lypsyasemalle mahtuu kymmenen lehmää kerrallaan. Lomittajan tehtäviin kuuluu puhdistaa utareet , kiinnittää lypsimet ja tarkkailla, että maito virtaa ongelmitta tilasäiliöön. Lopuksi Salla Soronen puhdistaa lypsyaseman.
Jokaisella lehmällä on korvamerkki, jonka perusteella kone tunnistaa eläimen ja antaa lypsyluvan. Soronen ottaa alkusuihkeet, joista selviää maidon laatu, ja kiinnittää sitten lypsimet.
– Antibioottia saavien lehmien kanssa pitää olla tarkkana. Niiden maitoa ei saa päästä tilasäiliöön, sillä se vie maatalousyrittäjän tilin nopeasti miinukselle, tietää Soronen.
Kilpisalon tilan eläimet ovat terveitä, ja pian maito alkaa virrata putkistoa pitkin maitohuoneessa olevaan säiliöön. Sieltä Valion tankkiauto käy hakemassa maidon joka toinen päivä.
Paskan raapiminen kuuluu työhön
Noin puolentoista tunnin kuluttua kaikki lehmät on lypsetty, ja eläimet nyhtävät tyytyväisinä nurmea läheisellä laitumella. Sorosta odottaa aamun ikävin homma, lypsyaseman puhdistus ja kolaaminen.
– Paskan raapiminen, hän täsmentää. Viimeiset kikkareet hän huuhtoo viemäriin painepesurilla.
Jäljellä on enää vasikoiden juottaminen, sillä Sorosen vahtiessa lypsyn sujumista on toinen lomittaja ajanut rehut, puhdistanut lehmien aluset ja kuivittanut parret kutterilla ja turpeella.
– Jos Kilpisalon isäntäväki on kotosalla, on lomittaja työrupeaman jälkeen tervetullut tupaan aamukahville. Samaa ei voi sanoa kaikista tiloista, joissa käydään avittamassa. Joillekin lomittaja on välttämätön paha. Hyvä, jos päivää sanotaan ja saa vessassa käydä.
Rytmi sopii koiraihmiselle
Kuusi welshin corgia odottaa Salla Sorosta kotona. Nimet ovat Limppu, Flicka, Ritari, Viivi, Pahis ja Jännä.
Kello yhdeksän jälkeen Soronen kurvaa Lanciallaan kohti Mikkelin Otavassa sijaitsevaa omakotitaloa, jossa odottaa kuusi welshin corgia. Koirat ja asuntolaina olivat pääasiallinen syy siihen, miksi hän ryhtyi lomittajaksi.
– Kun atk-hommat alkoivat tökkiä, laitoin viimeisenä mahdollisena päivänä hakemuksen Ylä-Savon ammattiopiston maatalousyrittäjälinjalle Iisalmeen. Vajaata kolmea vuotta myöhemmin valmistuin eläintenhoitajaksi. Samana keväänä oli miehen kanssa ostettu ensiasunto, ja piti miettiä, millä lyhentää lainaa.
Rempseä punapää marssi melkein siltä istumalta Mikkelin kaupungin lomatoimistoon ja kysyi kesätöitä lomittajana. Niitä löytyi.
– Nyt on yhdeksäs vuosi menossa. Olin pari vuotta tuntityöntekijänä ja sittemmin kuukausipalkkainen.
Lomittajan kaksiosainen työpäivä sopii paremmin kuin hyvin Sorosen elämäntilanteeseen, sillä koirien ei tarvitse olla koko pitkää päivää yksikseen.
– Ja samalla voin ottaa itse nokoset ennen illan navettavuoroa. Vanhuus ei tule yksinään!
Osaavalle löytyy töitä
Vasikoiden juottaminen kuuluu Salla Sorosen mielipuuhiin.
Moni maitotila on lopettanut toimintansa, ja sen takia myös lomittajia on viime vuosina irtisanottu. Mikkelin seudulla osaaville lomittajille löytyy enemmän töitä kuin olisi tekijöitä.
– Työtä riittää, jos hoitaa hommat luotettavasti ja osaa käyttää maatalouskoneita kuten traktoria ja rehunjakovaunua. Ja jos ei vielä osaa, haluaa oppia. Asenne ratkaisee, sanoo Soronen.
Samaa sanoo Kilpisalon tilan emäntä Pirjo Solla-Piispanen.
– Tärkeintä on, että lomittaja tulee aamulla kuten on sovittu ja tekee työt huolella, etenkin lypsyn, tarkkailee lehmien kiimat ja terveydentilan ja tarvittaessa huolehtii siitä, että poikiminen sujuu, hän luettelee.
Kiitos hyvien ja luotettavien lomittajien Solla-Piispanen voi pitää maatalousyrittäjän lakisääteisen 26 päivän vuosiloman ja pääsee irrotautumaan arjesta.
Säännöllisen epäsäännöllistä
Suomessa on tätä nykyä runsas 3 000 vakituista lomittajaa. Heistä kaksi kolmasosaa on osa-aikaisia. Niin Soronenkin, jonka virallinen työaika on seitsemän tuntia päivässä. Käytännössä hän kuitenkin tekee täyttä päivää, ja toisinaan tunnit paukkuvat ylikin.
– Ylityökielto on päällä, mutta lisätyön ansiosta voi osa-aikainenkin tehdä kahdeksan tunnin päivää. Tunnit tasataan 4-5 viikon jaksoissa, jonka jälkeen voi ottaa pidemmän vapaan.
Lomittajan työpäivä alkaa anivarhain.
Lomittajan työ on muutenkin säännöllisen epäsäännöllistä, sillä jos tilanväki suuntaa kahdeksi viikoksi etelään, saattaa lomittaja tehdä pitkän rupeaman putkeen.
– Lisäksi on sijaisapukeikat, jolloin isäntä tai emäntä on äkillisesti sairastunut ja tilalle mennään nopeasti tuuraamaan. Aina ei aamulla tiedä, mistä itsensä illalla löytää, paitsi tietysti auton ratista.
Se on harvinaisen totta, sillä Soroselle kertyy keskimäärin 500-1 000 kilometriä työajoa viikossa. Vain yhdestä edestakaisesta matkasta lomittajaa saa kilometrikorvauksen ja toisen voi vähentää verotuksessa.
Lehmissä on persoonia
Lomittaja Salla Sorosen ja Katariinan hellä hetki.
Kolmen maissa iltapäivällä Soronen suuntaa uudestaan kohti Kilpsalon tilaa. Alkaa päivän toinen työrupeama lehmien kanssa.
– Työt luistavat, kun tulee juttuun talonväen kanssa. Tosin olen minä lomittanut sellaisellakin tilalla, jossa näin isännän ja emännän vasta kahden vuoden kuluttua ensimmäisestä lomituksesta. He lomailivat muualla, ja jättivät vain ohjeet.
Myös rakkaus eläimiin pitää kiinni ammatissa.
– Aina elukoiden kanssa ei mene kuin Strömsöössä, eikä tarvitsekaan. Ne ovat omanlaisiaan persoonia, ja niillä on lupa siihen.